KOTI-IKÄVÄ

Niin kerkesinpä jotain tänne raapustamaan sentään mutta liian pitkä väli onkin sitten edellisestä kirjottelusta. Täällä elämä on ihan sujunut tai ainakin päivät on menny, kylläkin nyt muutamina viimeisinä päivinä niiiiiin hitaasti mutta kai varmasti silti eteenpäin. Mua rohkastiin kirjottamaan tänne ihan ääneen sitte niistä tämän lomailun ikävistä tunteista mitä ikävä kyllä on enemmän kun osasin lopulta edes pelätä. Lähtökohtana tasaista +35 astetta lämmintä, uima-allas ja punttisali koko ajan käytössäsi, eikä yhtään mitään vaipanvaihtoa rankempaa hommaa to do- listalla. Tilanteen pitäis olla ihmiselle ihanteellisin ikinä! Niin minäki aattelin vielä 3kk sitten, vaikken mikään himo lomailija oo ikinä ollu vaan tykkään normaalista arjesta pienillä hengähdyksillä tietenkin!  Ja voin kuulkaas kertoa että ei se elämä täällä niin ruusuista pelkästään ole..

"Koska mä pääsen kotiin täältä? Sitte ku ollaan Suomessa niin.... Jos oltais Suomessa.. Miksi mä oon ikinä edes suostunu lähtemään tämmöseen touhuun..."

Noita edellä mainittuja lauseen alkuja ja paljon muutakin saman tapasta on pyöriny mielessä ja onhan tuota muutaman kerran tullut aina päivän aikana sanottua valitettua ihan ääneenkin. "Mutta en mä voi mitään tälle tunteelle jatkan Joonakselle heti valitusten jälkeen.." Ikävähän on ollut jo tottapuhuen siitä asti kun lentokoneeseen astuin ja istuimeni löysin. Silloin jo jouduin keräilemään itseäni ja olo on jatkunut tasaisesti kokoajan täällä ollessa ja uhkaavasti vain voimistunut ja kärjistynyt viimeisten päivien aikana. Kaks päivää sitten taisin Joonakselle sanoa että mä lähen kotiin, tule mukaan tai jää. Mä en enään kestä tätä yksinäisyyttä kun kaikki te läheiset ystävät, perhe, sukulaiset olette niin kaukana. ja toiseks se ettei mulla yksinkertaisesti oo täällä mitään tekemistä tuntia kauvempaa/päivä. Siinä ajassa kerkeän jo siivota kodin eiliseltä sotkuilta, tiskata tiskit, pestä pyykit ja niin siinä ne olikin, sitte olis loppupäivä ohjelmassa sohvalla istumista yms mitä nyt lomailu yleensä on. Ja kyllähän lomalla jaksaa viikon olla ja istua jalat kohti kattoa, mutta kahen kuukauden lomailun jälkeen mä kaipaan normaalia elämää ja vielä 3 kuukautta samaa edessä puistattaa tosissaan. Niitä normaaleja kauppareissuja, viikkosiivoja, leikkipuistokäyntejä, ystävien kans kahvittelua, kodin laittamista omanlaiseksi, leipomista, kunnon ruuan laittoa ja lista vois jatkua vaikka kuinka ja vain noinkin normaaleja asioita.

Oon ollut aina sitä mieltä että pitää elää hetkessä ja nauttia just nyt! Ja sitä mä oon joutunu täälläkin takomaan itelle päähän ihan kunnolla. Eihän tässä oo mitään järkeä että mä kokoajan mietin sitä mitä mä nyt tekisin jos olisin Suomessa, tai kuinka kotona olis niin paljon helpompi, mikä kylläkin pitää monessa asiassa paikkansa. Tiedän myös sen että tämä varmasti kasvattaa niin minua kuin meitä perheenä tarkoitetulla tavalla ja aivan hulluna, vaikken sitä tosiaan edes jaksa nyt ajatella että tästä olis mitään muuta kun mitta täynnä lomailua ja thaimaata muistoja. Aika kultaa muistot, mä varmaan sitte jollekkin teistä kerron kuinka oli mukavaa se ja tämä. Näitten alvariinsa ikävän tunteiden toivoisin tosiaan loppuvan pikkuhiljaa, niin että oikeesti nauttisin tästä olosta nyt ja nauttisin sitten kun kotiin pääsen niin siellä niistä olevista asioista. Samalla kun koen turhautumista täällä olosta, koen että oon niin typerä ku en osaa nauttia nyt tällasista olosuhteista ja mahollisuuksista. Miks mä en oo tyytyväinen kun ollaan saatu tämmönen mahollisuus. Sanoppas se, kun ihmisen mieli on tämmönen, tai sitten se on vaan mun mieli joka tiesi jo ennen lähtöä että ilman ystäviä puoli vuotta ei oo mulle mikään helpponakki. Mutta ehkä meitäkin on moneen junaan.

Jatketaan nyt vielä valitusta kun on kerta alotettu mutta ikävää ei myöskään helpota aivan uusi elinympäristö, koti, kulttuuri, tuntemattonmat vieraat ihmiset, kieli, tavat toimia esimerkkinä ettei täällä pääse kävelemään sadan metrin sädettä kauvemmas vaan on aina otettava taksi. Tai että kaupassa saa aina arpoa mitä ostais kun tuotteet ei oo yhtään sitä mihin on tottunut, ja sisältökin vain arvailtavissa thaimaankielisestä tuoteselostuksesta. Onneksi, tämä on vain väliaikaista, onneksi! Kyllä on täytyny moneen kertaan todeta että on näköjään mentävä näinkin kauvaksi nähdäkseen lähelle.

Oon yrittänyt tässä ajatella että ehkä tämä ikävän kärjistyminen, tylsistyminen, turhautuminen ja kaikki mahdollinen tunne on nyt huipussaan kun ei enään inhottavampi olokaan voi oikeestaan olla ja onhan nämä nyt aika pieniä murheita melkeen mihin vaan verrattuna. Tästä ei voi kun nousta ylöspäin ja se alkakoon nyt pikkuhiljaa kun alkaa puoliväli häämöttää. Onhan me jo täällä olon aikana saatu kokea paljon uutta ja ihmeellistä ja vietetty ihana loma kera kahden tyttösen sieltä suomesta Krabilla! Kiitos vielä teille Juulia ja Micaela! <3 Mutta kirjoitetaan lisää niistä huippuhetkistä sitte seuraavan postaukseen.

Löysin muuten lausahduksen just tähän hetkeen joka kuuluu näin: Päivä kerrallaan kun ei kahtakaan saa menemään!

Tässä vielä muutama kuva eilisestä mun mieleen samaistuvasta kelistä, oli muuten melkonen pauhaus, ja jyrinä. En oo ikinä samanlaista nähny suomessa. Tykkäsin silti ilmasta, vaihtelua tasapaksuun lämpöön meinaan!

Nauttikaa te ystävät siitä Suomen kauniista jo alkaneesta keväästä, sitäKIN on ikävä.:)

Ps. Pienikin kommenttisi ilahduttaa minua!:)